Me Pohjoismaissa olemme usein ylpeitä hyvinvointivaltioistamme ja erityisesti terveydenhuoltojärjestelmistämme. Ne mielletään maailmalla korkealaatuisiksi, kattaviksi ja tasa-arvoisiksi. Vaikka jaammekin yhteisen perustan ja monia arvoja, tarkempi tarkastelu paljastaa, että Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin järjestelmissä on myös merkittäviä eroja niin rakenteissa, rahoituksessa kuin toimintatavoissakin. Tässä artikkelissa sukellamme syvemmälle näihin eroihin ja yhtäläisyyksiin, jotka muovaavat pohjoismaista terveydenhuoltoa tänä päivänä.
Yhteinen perusta, erilaiset rakenteet: Rahoitus ja järjestäminen
Kaikkien Pohjoismaiden terveydenhuoltojärjestelmien kulmakivenä on periaate universaalista kattavuudesta ja pääosin julkisesta rahoituksesta. Palvelut rahoitetaan valtaosin verovaroin, ja tavoitteena on tarjota laadukasta hoitoa kaikille asuinpaikasta tai tulotasosta riippumatta. Tämä yhteinen lähtökohta on luonut vahvan pohjan kansalaisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Kuitenkin tapa, jolla palvelut käytännössä järjestetään ja rahoitetaan, vaihtelee maittain huomattavasti, heijastellen kunkin maan historiallisia ja poliittisia valintoja.
Suomessa olemme viime vuosina eläneet keskellä suurta muutosta, kun sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuuta on siirretty kunnilta laajemmille hyvinvointialueille. Tämä Suomen sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistus, jonka juuret ovat jo 2010-luvulla, pyrkii vahvistamaan peruspalveluita, integroimaan sosiaali- ja terveydenhuollon tiiviimmin yhteen sekä varmistamaan palveluiden yhdenvertaisen saatavuuden koko maassa. Tavoitteena on ollut luoda vahvempia ja kantokykyisempiä organisaatioita vastaamaan väestön muuttuviin tarpeisiin ja hillitsemään kustannusten kasvua. Vaikka uudistus on ollut monivaiheinen ja kohdannut haasteita, sen perusajatus palveluiden kokoamisesta suurempiin kokonaisuuksiin on keskeinen piirre Suomen nykyisessä mallissa.
Muissa Pohjoismaissa järjestämisvastuu on jakautunut eri tavoin. Esimerkiksi Ruotsissa maakäräjät (regioner) ovat perinteisesti vastanneet terveydenhuollosta, kun taas Tanskassa vastuu on alueilla (regioner) ja Norjassa valtio omistaa sairaalat ja vastaa erikoissairaanhoidosta alueellisten terveysviranomaisten (helseforetak) kautta. Kaikissa maissa on kuitenkin nähtävissä pyrkimys jonkinasteiseen keskittämiseen ja yhteistyön tiivistämiseen tehokkuuden ja laadun parantamiseksi. Yhteistä on myös se, että julkisen sektorin rinnalla toimii yksityisiä palveluntuottajia ja työterveyshuollolla on oma, vakiintunut roolinsa, vaikkakin näiden osuus ja merkitys vaihtelevat maittain.
Rahoituksen osalta Pohjoismaat erottuvat kansainvälisesti korkealla julkisten menojen osuudella terveydenhuollon kokonaismenoista. Vaikka esimerkiksi Yhdysvallat käyttää terveydenhuoltoon huomattavasti suuremman osan bruttokansantuotteestaan ja enemmän rahaa henkeä kohti, sen tulokset esimerkiksi elinajanodotteen tai lapsikuolleisuuden suhteen eivät ole samalla tasolla kuin Pohjoismaissa. Kuten terveyseroja ja yhteiskunnallisia tekijöitä käsittelevä artikkeli osoittaa, Suomessa julkisten menojen osuus terveysmenoista oli vuonna 2010 noin 75 %, mikä on tyypillistä Pohjoismaille. Tämä kertoo järjestelmien tehokkuudesta ja siitä, että verovaroin rahoitettu, tasa-arvoon pyrkivä malli voi tuottaa hyviä terveystuloksia suhteellisen kohtuullisin kustannuksin verrattuna markkinaehtoisempiin järjestelmiin.
Henkilöstöhaasteet: Yhteinen murheenkryyni
Vaikka rakenteet ja rahoitusmallit eroavat, yksi haaste yhdistää kaikkia Pohjoismaita: osaavan terveydenhuoltohenkilöstön saatavuus ja pysyvyys. Ikääntyvä väestö ja lisääntyvä palvelutarve luovat paineita, ja kilpailu ammattitaitoisista hoitajista ja lääkäreistä on kovaa niin maiden sisällä kuin kansainvälisestikin. Henkilöstöpula ja korkea vaihtuvuus rasittavat järjestelmiä ja voivat vaarantaa palveluiden laadun ja saatavuuden.
Tutkimukset osoittavat, että tietyt tekijät ovat keskeisiä henkilöstön viihtyvyyden ja alalla pysymisen kannalta kaikissa Pohjoismaissa. Henkilöstön pysyvyyttä Pohjoismaiden terveydenhuollossa tarkastellut kirjallisuuskatsaus nostaa esiin erityisesti työn hallinnan tunteen, kollegoiden ja johdon tarjoaman sosiaalisen tuen, hyvän ja kannustavan johtamisen sekä mahdollisuudet ammatilliseen kehittymiseen. Myös organisaation vakaus ja ennustettavuus sekä kohtuullinen työmäärä ja fyysinen kuormitus ovat tärkeitä. Nämä tekijät eivät ole yllättäviä, mutta niiden merkityksen tiedostaminen ja niihin panostaminen on ratkaisevaa.
Henkilöstön hyvinvointiin ja pysyvyyteen investoiminen ei ole ainoastaan henkilöstöpoliittinen kysymys, vaan se on suoraan yhteydessä potilasturvallisuuteen ja hoidon laatuun. Väsynyt ja kuormittunut henkilöstö tekee enemmän virheitä, ja jatkuva vaihtuvuus heikentää työyhteisöjen toimivuutta ja osaamisen siirtymistä. Siksi panostukset työoloihin, johtamiseen ja koulutusmahdollisuuksiin ovat välttämättömiä, jotta voimme turvata pohjoismaisen terveydenhuollon korkean tason myös tulevaisuudessa. Tämä on yhteinen haaste, johon kaikkien Pohjoismaiden on löydettävä kestäviä ratkaisuja.
Kansalaisten luottamus puntarissa: Kriisit paljastavat eroja
Kansalaisten luottamus terveydenhuoltojärjestelmään ja viranomaisiin on yksi hyvinvointivaltion peruspilareista. Mielenkiintoista kyllä, tämä luottamus ei ole samanlaista kaikissa Pohjoismaissa, etenkään kriisitilanteissa. Koronaviruspandemian alkuvaiheessa tehdyt tutkimukset paljastivat tästä merkittäviä eroja.
Maaliskuussa 2020 toteutettu YouGovin tutkimus kansalaisten luottamuksesta osoitti, että Tanskassa ja Suomessa luottamus viranomaisten kykyyn hallita pandemiaa oli huomattavasti korkeampaa kuin Ruotsissa ja Norjassa. Esimerkiksi Tanskassa peräti 86 % luotti hallituksen toimiin, kun taas Ruotsissa lähes puolet oli tyytymättömiä. Myös luottamus itse terveydenhuoltojärjestelmän kantokykyyn vaihteli: Tanskassa ja Suomessa se oli vahvempaa kuin Norjassa ja erityisesti Ruotsissa.
Nämä erot luottamuksessa voivat kertoa monista asioista. Ne voivat heijastaa eroja maiden valitsemissa strategioissa pandemian hoidossa – Ruotsihan valitsi aluksi selvästi muita liberaalimman linjan. Ne voivat myös liittyä viranomaisten viestinnän onnistumiseen tai epäonnistumiseen, median rooliin tai kansalaisten aiempiin kokemuksiin terveydenhuoltojärjestelmän toimivuudesta. Joka tapauksessa pandemia toi näkyviin sen, että vaikka pidämme Pohjoismaita usein yhtenäisenä ryhmänä, kansalaisten kokemukset ja luottamus järjestelmiin voivat vaihdella merkittävästi. Kriisitilanteet toimivat eräänlaisina stressitesteinä, jotka paljastavat järjestelmien vahvuuksia ja heikkouksia – sekä eroja niiden välillä.
Tasa-arvo ja terveys: Yhteiskunnan vaikutus
Kun vertailemme Pohjoismaiden terveydenhuoltojärjestelmiä, on tärkeää muistaa, että terveys ei ole pelkästään terveydenhuoltopalveluiden tulosta. Laajemmilla yhteiskunnallisilla tekijöillä, kuten koulutuksella, tuloeroilla, työllisyydellä ja sosiaalisella liikkuvuudella, on valtava merkitys väestön terveydelle ja hyvinvoinnille. Pohjoismaiden menestys terveysindikaattoreissa liittyykin vahvasti yleiseen tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan yhteiskuntamalliin.
Pienet tuloerot, laadukas ja maksuton koulutusjärjestelmä sekä vahvat sosiaaliturvaverkot luovat perustaa, jossa terveyserojen syntyminen on epätodennäköisempää kuin jyrkemmin eriarvoistuneissa yhteiskunnissa. Kun ihmisillä on mahdollisuus kouluttautua ja parantaa sosiaalista asemaansa perhetaustasta riippumatta, se edistää myös terveyttä. Tämä näkökulma korostaa, että terveyden edistäminen ja terveyserojen kaventaminen vaativat toimia monilla eri politiikan sektoreilla, ei ainoastaan terveydenhuollossa. Pohjoismainen malli, kaikessa moninaisuudessaan, on esimerkki siitä, miten laaja-alainen panostus hyvinvointiin voi tuottaa hyviä tuloksia.
Pohjoismainen malli: Yhtenäinen vai monimuotoinen tulevaisuus?
Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka Pohjoismaiden terveydenhuoltojärjestelmät jakavat tärkeät perusperiaatteet – universaalisuus, julkinen rahoitus ja pyrkimys tasa-arvoon – ne eivät ole identtisiä kopioita toisistaan. Maakohtaiset erot järjestämisrakenteissa, rahoitusmalleissa, henkilöstöpolitiikassa ja jopa kansalaisten luottamuksessa ovat todellisia ja merkittäviä. Suomen Sote-uudistus on yksi esimerkki siitä, miten järjestelmät kehittyvät ja mukautuvat kansallisiin tarpeisiin ja haasteisiin.
Tulevaisuudessa Pohjoismaat kohtaavat edelleen yhteisiä haasteita, kuten väestön ikääntymisen, kroonisten sairauksien lisääntymisen, teknologisen kehityksen tuomat mahdollisuudet ja paineet sekä jatkuvan tarpeen varmistaa osaavan henkilöstön riittävyys. Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttää jatkuvaa kehittämistä ja uudistumista. Ehkäpä juuri järjestelmien monimuotoisuus onkin niiden vahvuus? Voimme oppia toistemme onnistumisista ja virheistä, ja soveltaa parhaita käytäntöjä omiin olosuhteisiimme. Pohjoismainen terveydenhuoltomalli ei ole staattinen monumentti, vaan elävä kokonaisuus, joka muovautuu jatkuvasti – toivottavasti säilyttäen samalla ne ydinperiaatteet, jotka ovat tehneet siitä niin arvokkaan meille kaikille.
